Mielenrauhaa luonnosta

Kun tammikuun 25. päivä repesi jotain muutakin kuin aortta. Repesi arki, repesi se varmuus, repesi se hiljainen luottamus siihen, että keho kantaa. Diagnoosi nousevan aortan dissekaatio, lisänä pikkuaivojen infarktit, vei minut sairaalaan, kuntoutukseen ja lopulta koko kesän mittaiseen hoitopolkuun, jossa haavanhoito, marevan kokeet sekä neurologiset että fysikaaliset kuntoutukset vastaanotolla veivät voimia mutta myös apuja. 

Nyt kun hoitojaksot ovat takana, väsymys ei suinkaan ole kadonnut saan rauhassa keskittyä  toipumiseen ja lepäämiseen silloinkuin se on itsestä kiinni, ei tarvitse kysyä lupaa.  Se että lenkillä ollessani vielä hengästyn, kivut muistuttavat , että toipuminen on vielä käynnissä. Mutta jossain kaiken keskellä, luonnon helmassa, olen alkanut kuulla taas oman mielen ääntä.

Lähimetsän lempeys  kun mieli toipuu hitaasti

Ennen sairastumistani metsä oli minulle kuin toinen koti. Nyt kun aortan dissekaatio, leikkaus ja pikkuaivojen infarktit ovat muuttaneet arjen rytmin, metsä on saanut uuden merkityksen. En voi ajaa autoa, sillä silmäpohjatutkimus vaatii että silmät tarkistaan, odtan lähetettä edelleen, vaikka suunniteltu tutkimus olisi pitänyt olla jo kesäkuussa. Jos ajolupa olisi saatu, lähtisin kauemmas, sinne missä polut kiemurtelevat hiljaisuudessa ja sammal peittää kaiken turhan.

Mutta onneksi on tämä lähimetsä. Se ei vaadi minulta mitään. Ei aikatauluja, ei selityksiä, ei stressiä. Vain läsnäoloa. Kuljen siellä päivittäin koirani kanssa, ja vaikka hengästyn tai väsyn metsä eo kiirehdi. Se antaa tilaa toipua juuri siinä tahdissa, missä mieli ja keho jaksavat.

Metsän hiljaisuudessa mieli saa levätä

Metsässä ei ole turhaa hälinää. Ei autojen ääni, ei polkupyörien suhinaa, ei mopojen pärinää. Vain lintujen laulu, luonnon kukkien värit ja ennenkaikkea se hiljainen rytmi, jonka mukaan jalat kulkevat eteenpäin.

Aika hujahtaa, kun ei tarvitse ajatella mitään. Ei tarvitse väistellä kuin puun juuria ja joskus toista kulkijaa, jos sellainen sattuu vastaan tulemaan. Useimmiten ei ketään.

Se on rauhoittava kokemus. Metsä ei vaadi, ei kysy, ei kiirehdi. Se vain on. Ja juuri siksi se on ollut minulle tärkeä, varsinkin nyt kun en voi ajaa autolla ja odotan edelleen sitä silmälääkäriä silmänpohjatutkimukseen jota ei kuulu eikä näy.

Kun vapaus on kiinni yhdestä lähetteestä 

Ajaminen on ollut minulle terapiaa. Se ei ole vain siirtymistä paikasta A paikkaan B, se on tunne siitä että voin itse päättää, minne menen ja milloin. Se on mahdollisuus ajaa metsän laitaan, istua hiljaisuudessa ja antaa mielen levätä.

Mutta nyt tuo vapaus on taolla. Leikkauksen yhteydessä tuli infarkteja pikkuaivoihin ja sen jälkeen ajaminen on ollut kiellettyä ainakin 6kk tai kunnes silmäpohjatutkimus on tehtynä ja neurologi antaa siihen luvan. Mutta jo sieltä sittenkin löytyy jotain sellaista mikä estää ajamisen ja ajaminen loppuu täysin, silloin koko maailma romahtaa.

Neurologin vastaanotolla olin viikko sitten  hän lupasi laittaa uuden lähetteen. No perjantaina oli tullut postia sairaalasta. Sydän hypähti, ajattelin että nyt se tuli. Mutta kirje olikin lähete sydän kontrolliin tampreelle Taysiin 23.9.25.

Odottaminen väsyttää. Se vie tilaa mielestä, vaikka kulkea metsässä ja hengittää rauhassa. Mutta silti, jossain syvällä, voivon että se lähete tulee pian. Että saan takaisin sen pienen ilon ja palan vapautta, joka tuntuu nyt niin suurelta.