Pizzaa, mutta ei itselle

Tänäänkin hellepäivä, mutta kivan tuulinen, oli helppo kulkea koiran kanssa, kun ei ollut niin kuuma. Aamulla herättyään huomasin että eiliseltä jäänyt pizzataikinan toinen puolikas oli jäänyt kulhon pohjalle ja edellinen olikin jo syöty, päätin taputella taikinan pellille ja täytteet päälle ja uuniin. Ja näin nuoret saivat aamupalaa. Itse en tätä pitsaa syönyt, sillä noudatan viljatonta ruokavaliota eikä vehnä sovi, ja gluteenittomat jauhot ovat sen verran kalliita, että turhaan teen sellaisen mistä en välttämättä saa itse palaakaan, kun menee parempiin suihin, pääasia oli että muut saivat herkkuhetken, eikä ruoan tarvitse olla omaksi iloksi hetki toisille.  

Pizza melkein ehti kadota ennenkuin muistin kuvan, mutta puoli peltiä olikin vielä jäljellä, sain kun sainkin otettua kameran esille ja napattua kuvan siinä kiireessä. Ei mitään täydellistä sommitelmaa, ei kaunista taustaa - vaan se hetki, joka oli todellinen. Juusto kuplii, kinkku hyvin ruskistunut, samoin reunat sopivan kullanruskeaa, juuri sitä mitä toivoin. Sitä ei ole minulle, mutta se on käsin tehty omassa kotikeittiössäni iloksi.

Minusta jäi tänään muutakin kuin peltiin muotoutunut pizzan muoto. Jäi tunne että pienillä teoilla voi jättää jäljen toisten päivään. Ja sekin on aika leipoa.

 Olen oppinut ettei kaikkia hetkiä tarvitse elää lautasen kautta. Joskus riittää, että saa tehdä, tarjota ja nähdä ilon toisissa. Viljaton arki on täynnä omia rajojaan, mutta ei se tarkoita sitä mitä voi antaa. Tänään en syönyt pitsaa, mutta se ei tarkoita, etten saanut siitä mitään. Ehkä joskus elämä ravitsee enemmän muistoillan kuin mauillaan.